Kun Andreas Vikström sai kymmenvuotiaana diabetesdiagnoosin, hän ei luultavasti osannut kuvitellakaan osallistuvansa vielä jonain päivänä Adventure Race -maailmanmestaruuskisaan. Adventure Race -kisat ovat monta eri urheilulajia yhdistäviä seikkailukilpailuja, joissa kilpaillaan joukkueena ja suunnistetaan merkitsemättömillä reiteillä erämaissa. Kisat voivat kestää kahdesta tunnista jopa kahteen viikkoon. Kun 26-vuotias lääketieteen opiskelija Andreas osallistui Adventure Racen vuoden 2023 MM-kisaan Etelä-Afrikassa, hän ja hänen joukkueensa joutuivat monenlaisten haasteiden eteen. Kisan vaikea maasto ja kova kuumuus koettelivat heidän fyysisiä rajojaan.

Jokaisen on hoidettava oma osuutensa

Laukut oli pakattu. Hieman liian täyteen, jos lentoyhtiöltä kysytään.
On tuurista kiinni, miten matkatavaroiden punnitus sujuu lähtöselvityksessä. Lähes aina jotain tavaroita pitää siirtää matkalaukuista polkupyörän koriin tai toisinpäin. Ruumaan menevä matkalaukkuni ei yleensä ole liian painava, mutta se näyttää aina täydemmältä kuin joukkuetovereideni laukut. Tämä havainto muistuttaa minua heti siitä, kuinka joudun kantamaan mukana jotain ylimääräistä, jota muut eivät tarvitse

Olimme matkalla Etelä-Afrikkaan Adventure Race -maailmanmestaruuskisoihin. Tästä kisasta oli annettu tavallista vähemmän ennakkotietoa, koska järjestäjä halusi välttää sen, että muita kisailijoita aikaisemmin paikan päälle saapuneet joukkueet käyttäisivät tietoja hyväkseen perehtymällä maastoon etukäteen. Adventure Race -kisoissa päämääränä on päästä yhtenä joukkueena lähtöviivalta maaliin asti ja suunnistaa kartan ja kompassin avulla matkan varrelle sijoitettuihin tarkistuspisteisiin. Kisaan kuuluu kolme eri urheilulajia: kävelyä, melontaa ja maastopyöräilyä, kaikki yhtä haastavia osa-alueita. Kisassa ei ole taukoja, ja se kestää monta vuorokautta. Joukkueessamme oli neljä henkeä, joista jokaisen olisi annettava kisalle kaikkensa. Liikuimme yhtenä yksikkönä, ja tällä kertaa kokonaismatka oli yli 800 kilometriä.

Se on joukkueurheilua, ja se on parasta mitä tiedän. Jokaisella on oma tehtävänsä, ja jokaisen on hoidettava oma osuutensa. Joukkueessa jokaisen heikkoudet ja vahvuudet huomioidaan siten, että tahtimme pysyy kisan aikana aina mahdollisimman hyvänä. Sairastamani tyypin 1 diabetes ei ole ongelma vain minulle vaan koko joukkueelle. Joukkuetoverini Maria, Lars ja Jonathan ovat kovia tyyppejä, joiden vauhdissa kenen tahansa olisi vaikea pysyä mukana. Yhdessä muodostamme Hamilton Adventure -joukkueen, enkä halua vain siipeillä.
Haluan antaa oman panokseni

Täytyy myöntää, että urheilu ja elämä yleensä olisi helpompaa ilman diabetesta. Diabetes ei anna minulle mitään supervoimia. Pyrin pitämään diabetekseni niin hyvin hallinnassa, ettei se vaikuta kohtaamistani haasteista selviytymiseen. Se on toki ylevä tavoite, mutta samalla mieleeni tulee eräs viisaus: älä toivo, että sinulla olisi helpompaa, vaan toivo, että olisit itse parempi.

Tavallaan Adventure Race -kisa on täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä minun diabetesta sairastavana pitäisi tavoitella jokapäiväisessä elämässä. Säännöllinen syöminen, kohtuullinen liikunta ja tasainen vuorokausirytmi – tämä kaikki pitää unohtaa, kun kisa alkaa. Kisan tarkoituksena ei ole pitää huolta terveydestä. Kisa on mahtava elämys ja seikkailu, jossa pärjääminen edellyttää ongelmanratkaisutaitoja, joukkuehenkeä ja sisua jatkaa eteenpäin.      Muistelin kymmenvuotiasta itseäni, joka oli juuri saanut diagnoosin ja oli epätoivoinen. Tämä olisi tilaisuuteni olla roolimalli, jota tuolloin olisin tarvinnut.

109 joukkuetta, yli 400 urheilijaa, rynnistää ylös ensimmäistä mäkeä. En näe kellään muulla CGM-laitetta. Täällä ei ole yhtä helppo ennakoida oman elimistönsä toimintaa kuin kotona kuntosalilla. Edellisenä iltana laskin pitkävaikutteista insuliiniani 18 prosentilla. Lantiovyössäni on mukana insuliinikynä pienessä kylmälaukussa, mutten usko sen tulevan tarpeeseen. CGM-mittaristani on sen sijaan enemmän hyötyä. Seuraavina päivinä tärkeintä on onnistua saamaan tarpeeksi sokeria, jotta pysyn Dexcom-vastaanottimessa näkyvän punaisen viivan yläpuolella. Meillä ei saa olla matkapuhelimia mukana kisan aikana, koska suunnistaminen on iso osa kisan haastetta. Minulla on erityinen vedenpitävästi pakattu vastaanotin repun rintahihnaan kiinnitetyssä taskussa, ja tämä tasku onkin aivan välttämätön varuste.

Ennen tätä kisaa olin hiljattain vaihtanut Dexcom G7:ään. Normaaliarjessa tuntuu itsestään selvältä ottaa heti käyttöön kauan odotetut uudet ja päivitetyt laitteet, ja ne on helppo ottaa osaksi arkea ilman sen kummempaa pohdintaa. Sen sijaan ennen Adventure Race -kisaa suhtaudun varovaisemmin päivityksiin, sillä haluan ennen kaikkea luotettavuutta. On myös selvää, että mitään lääkinnällisiä laitteita ei testata monta päivää kestävissä seikkailukisoissa. Se tarkoittaa, että minun on itse huomioitava mahdolliset sudenkuopat. Siteet ja vyöt. Ennen kisaa päässäni pyöri epämiellyttäviä ajatuksia, kuten kuinka kauan vastaanottimen akku mahtaisi kestää. Koska käytän arjessa puhelinta, minulle ei ollut tullut mieleen tehdä uudelle vastaanottimelle stressitestiä.

Aloittelijan moka! Varaudun tähän pakkaamalla mukaan ylimääräisen otsalampun akun, jolla vastaanottimen voi hätätapauksessa ladata. Mitä väliä sillä sitten on? No, tämä akku on jälleen kerran esimerkki ylimääräisestä tarvikkeesta, jota minun pitää kantaa mukanani mutta muiden ei.

Liikkeessä

Ensimmäisenä päivänä emme nuku lainkaan, ja meidän on vaikea pysyä tavoitetahdissa. Jalkojamme särkee joka askeleella. Iho tuntuu aristavalta ja koko ajan jokin lihas muistuttaa siitä, että rasitus on liian suuri. Joukkueen muut jäsenet tuntevat samoin, mutta he eivät juuri näytä sitä. Kuumuus verottaa voimiani. Kuulen erään joukkuetoverin kysyvän, onko meidän edelleen mahdollista päästä seuraavaan kohteeseen suunnitelman mukaisessa 6–7 tunnissa. ”Siihen menee tuplasti niin kauan”, kuuluu vastaus. Mitä meidän pitäisi tehdä? Tuntui hurjalta huomata, miten harvoin matkan aikana tulee mietittyä sitä, kuinka pitkä matka kisaa on vielä jäljellä. Matkan aikana on aina jokin akuutti ongelma ratkaistavana. Pitää esimerkiksi säätää varusteita niin, että taakka sattuu vähemmän, sopia nopeuden optimoinnista tai miettiä seuraavaa vuoronvaihtoa. Ja hyvä niin. Itsesääliin ei ole varaa.

Näytti siltä, ettemme onnistuisi kovin hyvin Etelä-Afrikan maailmanmestaruuskisoissa. Lämpötila vaihteli yön hyytävästä nollasta asteesta keskipäivän 40 asteeseen, kun aurinko oli kuumimmillaan. Kylmyys kuluttaa paljon energiaa, mutta kuumuus on vielä haasteellisempaa. Opin kantapään kautta, että minun olisi pitänyt totutella edessä oleviin olosuhteisiin enemmän kuin tällä kertaa oli mahdollista. Etäisyydet olivat pitkiä. Nopeilla pyöräilyosuuksilla ohitimme 10 hengen ryhmiä, mutta kävelyosuuksilla etenimme liian hitaasti. Meloimme alajuoksuun jokea, joka parhaillaan tulvi rankkasateen jäljiltä. Oli helpotus päästä lepuuttamaan jalkoja, ja melominen oli kenties hauskin osuus seikkailukisan aikana. Kilometrit virtasivat ohi nopeasti pitkillä ja intensiivisillä koskiosuuksilla, joilla kajakkimme olivat kestävyytensä rajoilla. Pysyimme valppaina, mutta tälläkään osuudella emme päässeet nauttimaan siitä, että jokaisella olisi ollut yhtä aikaa hyvä fiilis. Se on minusta yksi tämän kilpailumuodon viehätyksistä: Kisa kestää niin pitkään, että joukkueesta jokainen ehtii olla vuorollaan sekä vahvin että heikoin, jopa diabetesta sairastava. Jos kuitenkin haluaa päästä kärkisijoille maailmanmestaruustason kilpailussa, kisan aikana pitäisi olla mahdollisimman paljon sellaisia vaiheita, jolloin kaikki neljä painavat täysillä eteenpäin.

Konsepti on yksinkertainen: pysymme yhdessä, ja siksi etenemme aina heikoimman tahdissa. Tuemme toisiamme. Kannamme toistemme reppuja, hinaamme toisiamme köysillä, pidämme toisemme lämpimänä. Siinä kiteytyy joukkueurheilun ydin, ja uskon, että kokemus kehittää nöyryyttä ja luottamusta tavalla, joka ei normaalissa arjessa ole mahdollista. Kun kisa on kestänyt noin 118 tuntia, huomaan kuitenkin merkkejä joukkuelajien siitä puolesta, josta vähiten pidän. Ehkä kulutin liikaa energiaa edellisenä päivänä. Ehkä se johtui koko ajan porottavasta auringosta. Ehkä sille ei ollut mitään yksittäistä selitystä, mutta yhtä kaikki olin ylittänyt rajani. Energiatasoni alkoivat ehtyä, aloin voida todella huonosti ja liikuin aina vain hitaammin ja hitaammin. Olimme olleet vastaavissa tilanteissa ennenkin, mutta emme olleet koskaan olleet juuri tällaisissa olosuhteissa.
Sillä ei ollut mitään tekemistä verensokerin kanssa, mutta diabetes ei tehnyt tilanteesta yhtään helpompaa. Kun lämpöhalvaus muuttuu tarpeeksi vakavaksi, on yllättävän vaikeaa syödä oikeastaan yhtään mitään.
Lisäksi olin väsynyt, koska olin nukkunut öisin vain muutamia tunteja viiden viime päivän aikana. Olin lopen uupunut ja valmis luovuttamaan. Minun ja joukkuetovereideni välillä on sellainen ero, että kun olen hyvissä voimissa, minun pitää edelleen huolehtia siitä, että verensokerini pysyy hallinnassa ja pysyn hyvissä voimissa. Kun joku joukkuetovereistani on niin huonossa kunnossa, ettei pysty saamaan voimiaan takaisin, silloin hän ei vain onnistu palauttamaan voimiaan ja siinä se. Minulle taas tällainen tilanne voi olla oikeasti vaarallinen. Tämän faktan kanssa minun on elettävä enkä voi lakaista sitä maton alle, etenkin kun yksi joukkuetovereistani on tehohoitolääkäri. Myönnettäköön, että joskus kyllä yritän unohtaa sen.

Oivalluksia

Minun oli pakko jättää kisa kesken. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Tilanne oli aika vakava, sillä en ollut koskaan ennen tuntenut oloani näin huonoksi. Haluan korostaa, että kyse ei ollut alhaisesta tai korkeasta verensokerista. Toki joukkuetoverini toimivat järkevästi ja oikein pitäessään diabetekseni mielessään ja huolehtiessaan sen hoidosta, kun voin huonosti. Joukkueeni hoiti homman todella hyvin, ja tämän seikkailun jälkeen luotan heihin entistäkin enemmän. Se kuitenkin kirpaisee, että sairastamani diabetes aiheuttaa muissa eräänlaista tunnelinäköä, kun jokin menee pieleen. Tuntuu kuin diabetes tarjoaisi valmiin vastauksen siihen, miten näihin tilanteisiin reagoidaan. Lämpöhalvauksesta tulee nopeasti ketoasidoosi jopa lääkäreiden silmissä. Kun minulla kerran on tämä diagnoosi, tuntuu helpommalta pistää kaikki sen syyksi sen sijaan, että miettisi mille muille rasituksille olen itseni altistanut kuluneen vuorokauden aikana. Tämän artikkelin tarkoitus ei kuitenkaan ole osoitella puutteita muiden ihmisten tietämyksessä. Kohdeyleisöni ovat muut diabetesta sairastavat.

Kirjoitan nyt tätä artikkelia, koska intohimoni on näyttää, että tämä on mahdollista.
Kymmenvuotiaalle minulle se olisi ollut hienoa nähdä. Olen haaveillut pääseväni sellaiselle tasolle, että minua ei kyseenalaistettaisi diabetekseni takia. Että minun ei tarvitsisi enää todistella kykyjäni muille. Nyt olen ymmärtänyt, että sellaista tasoa ei ole olemassa, enkä voi koskaan päästä sinne. Olen osallistunut maailmanmestaruustason kisaan – fyysisesti äärimmäisen vaativan lajin korkeimmalla tasolla – ja silti joudun edelleen kuulemaan kommentteja, että ”diabeetikkona en ole tottunut ponnistelemaan”. Luultavasti näiden kommenttien taustalla on huoli minusta, ja ihmiset haluavat vain ajatella parastani. 

Silti minua vaivaa se tunne, että muut pitävät minua heikkona lenkkinä. Sen kanssa me diabetesta sairastavat joudumme elämään. Toki diabetes on vakava sairaus eikä sitä sovi vähätellä, mutta meidän ei pidä ummistaa silmiämme vielä edessämme olevilta mahdollisuuksilta. Pitää vain tasapainotella sen kanssa, miten itse lähestymme asiaa ja millaisen kuvan annamme muille ihmisille. Onhan tasapainottelu – ei liian korkealle, ei liian matalalle – juuri sitä, missä me diabetesta sairastavat olemme asiantuntijoita. Ja se ON sen arvoista.

Valokuva : Kirsten Oliver 

DIA.FI.296-01-FEB2024