83-vuotiaan Jan-Christer Mårdhin diabeteshistoria ulottuu yli 50 vuotta taaksepäin, mutta sairaus ei ole estänyt häntä elämästä. Nordic Infucaren haastattelema Mårdh kertoo, millaista oli saada diabetesdiagnoosi vuonna 1972 – keskellä vilkasta työuraa, joka vei häntä ympäri maailmaa. ”Verensokerimittari muistutti tiiliskiveä, ja napin painamisen jälkeen se alkoi laskea 60 sekunnista alaspäin. Se maksoi melkein henkeni eräällä lentokentällä entisessä Jugoslaviassa”, Mårdh kertoo.

Jan-Christer Mårdh oli 28-vuotias ja työmatkalla Lontoossa, kun jokin alkoi tuntua oudolta. ”Oloni oli kummallisella tavalla huono. Ja pissasin hirveitä määriä ja laihduin niiden 14 päivän aikana, kun olin siellä”, Mårdh muistelee.

Työasiat Lontoossa oli saatava hoidettua, joten vasta monen pitkän päivän ja yön jälkeen, Ruotsiin saavuttuaan, Mårdh päätti mennä lääkäriin.

”Oli perjantai-ilta ja olin menossa kotiin perheeni luo. Mutta matkalla kotiin Arlandan lentokentältä ajoinkin Karoliiniseen sairaalaan. Siellä minut tutkittiin ja sain tietää, että olen diabeetikko”, Mårdh kertoo. Siihen aikaan hän tiesi diabeteksesta hyvin vähän. ”En edes tiennyt, mitä diabetes tarkoitti. Olin kuullut vain sokeritaudista.”  

Diagnoosin saatuaan Mårdhin ajatukset olivat ennen kaikkea seuraavassa, viikonlopun jälkeisessä työmatkassa. ”Selvä, sanoin, mutta saatteko sen hoidettua, koska maanantaina minun pitää olla Damaskoksessa”. Sanottu ja tehty. Sunnuntaina Mårdh perehtyi parhaansa mukaan sairauteensa ja sen hoitoon, ja maanantai-iltana hän istui jo koneessa matkalla Syyrian Damaskokseen. ”Se meni ihan hyvin. Tein kaupat sikäläisten viranomaisten kanssa ja matkustin takaisin kotiin.”

Yksi insuliiniannos päivässä ja keitettäviä lasiruiskuja 

Diabeteksen hallinta 70-lukulaisilla välineillä ja resursseilla oli haasteellista. Tutkijat alkoivat vasta 70-, 80- ja 90-luvuilla ymmärtää, että tyypin 1 diabetes on autoimmuunisairaus. 

”Verensokeria ei voinut mitata. Annoin vain itselleni pitkävaikutteista insuliinia joka aamu”, Mårdh kertoo. ”Käytin siihen aikaan kanyyleja, jotka keitin itse. Minulla oli myös ruisku, jossa oli viritettävä jousi.” 

Kymmenen vuoden ajan Mårdh hoiti tyypin 1 diabetestaan yhdellä annoksella pitkävaikutteista insuliinia – tietämättä mitään verensokeriarvoistaan. ”Pärjäsin sillä tavalla. Mutta 24 tunnin insuliiniannosten kanssa tuli ongelmia, kun matkustin länteen tai itään, koska silloin aikavyöhyke muuttui. Yhtäkkiä aamu olikin ilta, ja se aiheutti hankaluuksia. Minulle kävi muutaman kerran huonosti ja menetin muistini hypoglykemian takia”, Mårdh kertoo.

Mutta vähitellen markkinoille alkoi tulla parempia diabeteksen hoitoon tarkoitettuja välineitä. 

”Aluksi verensokerin pystyi katsomaan virtsaliuskasta. Se oli 70-luvun loppua. Sen jälkeen liuskoja alettiin työntämään laitteeseen, joka mittasi verensokeriarvon. Olin ensimmäisten joukossa, jotka kokeilivat tätä menetelmää. Verensokerimittari muistutti tiiliskiveä, ja napin painamisen jälkeen se alkoi laskea 60 sekunnista alaspäin. Se maksoi melkein henkeni eräällä lentokentällä entisessä Jugoslaviassa.” Sen jälkeen Mårdh piti aina matkoilla mukanaan lääkärintodistusta. 

Kehityksen tarkkaa seuraamista viidellä vuosikymmenellä

Mårdh on aina kokeillut kaikkea uutta diabeteksen hoidossa. ”Kehitys on kiihtynyt 20 viime vuoden aikana, sanoisin. Yhdessä vaiheessa tuntui siltä, ettei kehitystä tapahdu lainkaan – kuussa käytiin jo vuonna 1969, mutta diabeteksen hoito junnasi vielä kivikaudella. Vasta 70-luvun lopussa, tai ehkä 80-luvun puolivälissä, alkoi tapahtua”, Mårdh toteaa.

Tällä hetkellä Mårdh käyttää jatkuvaan glukoosinseurantaan tarkoitettua Dexcom G6 -järjestelmää ja letkutonta Omnipod DASH -insuliinipumppua. Hän pitää niitä parhaimpina tähän saakka käyttämistään välineistä. ”Nyt nukun rauhallisesti öisin ja pidän tilanteen hallinnassa päivisin. Dexcom ja Omnipod ovat parhaita edistysaskelia sitten kuussa käymisen.”

Mårdh suhtautuu tulevaisuuteen optimisesti: ”Kehitys etenee. Odotan mikrosirua, joka asetetaan ihon alle.”

DIA.FI.314-01-MAJ2024